Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kommenttien antajia edelliseen viestiini. Vaikka aikuisopiskelijalta odotetaan itsesuuntautuneisuutta, tarvitsee opiskelija aina tukeakin. Monesti sitä tukea on saatavilla kotona. Monet puolisot tsemppaa opiskelemaan. Kyllähän osittain meilläkin, kunhan opiskelu ei veisi aikaa.:) Tai etten liikkusi kotoa muualle.:) Puolisoiden on kuitenkin vaikeaa käsittää, mitä opiskelu on. Siihen kuuluu iso kasa kirjojen lukemista, tehtävien ja tenttien tekemistä, monesti paljon muutakin. Ei opiskelua voi verrata työn tekoon, koska opiskelu vie enemmän aikaa kuin koko päivätyö. Työn voi jättää työpaikalle, mutta opiskelu vie yön tuntejakin. Ei ole ns. vapaapäiviä. Minua oikein huvittaa, kun joku sanoo, että hänellä on vapaapäivä. Voisin tietysti lopettaa opiskelun, jos se on sitten niin raskasta. Eihän minua kukaan pakota siihen. Päin vastoin, mies saattaisi olla tyytyväinen jos lopettaisin. Joskus olenkin muutaman jutun jättänyt pois, mutta huomannut, että tilalle tulee pari muuta juttua. Eli jättäminen lisää työtä. Nykyisin olen päättänyt, että kaikki viedään loppuu. Tietty elämässä on vähäpätöisempiäkin juttuja, joiden jättäminen on joskus ok. Eihän aina kiinnostus riitä asiaan, jonka aloittaa. Ei semmoista kannatakaan jatkaa. 

Pohjustanko tällä jotenkin sitä, että jos lopetan käsityönkurssin, jonka nyt sittenkin otin lukion puolella. :) Halu on suuri viedä se loppuukin, mutta jos siitä tulee pakkopullaa, en näe sitä enää tärkeäksi. Otin sen tasapainottamaan tätä muuta teoreettista opiskelua. Tarkoitukseni olisi suunnitella ekologisia nukenvaatteita, jotka valmistettu kestävää kehitystä ajatellen. Vaikka moni saattaa ajatella, onko oikein tehdä nukenvaatteita, koska ne menevät vain leikkimiseen. Ilo lasten silmillä on aina onnistunut suoritus ajatellen elämää eteenpäin. Tarkoitukseni on valmistaa ne käsin ja vanhoista vaatteista, joita ei voi enää kankaan kuluneisuuden takia käyttää muuhun. Nuket eivät kuluta vaatteitaan, niin hiukan kauhtuneet ja lahot vanhat vaatteet käyvät tähän loistavasti. Tämä nyt on suunnitelma, katsotaan mihin se vie. 

En suinkaan ole tehokone, joka ei mene epäkuntoon. Tämäkin robotti tarvitsee huoltoa. Ehkä annan turhan tehokkaan kuvan, koska riipun opiskelussa kynsin ja hampain kiinni. Pyrin tekemään jotakin, etten jää sohvalle makaamaan. Kyllä minut sohvallakin näkee, mutta kieltämättä se raastaa aivojani. Minulla on halu luoda uutta. Kun katselen ohjelmaa, jossa keksijät vievät keksintöjä ja hakee rahoitusta, niin aivot jo raksuttaa tuhatta ja sataa, kun tekisi mieli myös kehittää jotain uutta. Mutta aivoni eivät toimi,niin hyvin, että niiden kanssa se luominen olisi helppoa.:) 

Ehkä kirjoittaminen on juuri minun osaltani sitä uuden luomista. Mielikuvitusta minulla löytyy, vaikka kirjoitustaitoni onkin surkeaa. Nyt onkin edessä 8 kuukautta täyttä työtä,koska osallistun kurssille tässä kaiken ohessa, jossa olisi tarkoitus työstää oma juttu kustantamolle asti. Onneksi kolme kirjaa minulla on raakaversiona, mutta nyt ne laitettava kuntoon. Ilmoittauduin jo helmikuussa ja välillä on nyt syksyllä tullut mieleen, etten osallistu. Ensi kuussa kurssi kuitenkin alkaa, enkä ole voinut perua sitä. En vaan kykene, vaikka kuinka olen ajatellut sopiiko se nyt tähän hetkeen. Parin päivän kuluttua siitä peruuttamisesta joutuisikin maksamaan kuitenkin 50%, jos peruu. Ei muuta kuin aikataulu suunnitelmaan kirjoittamiseenkin on laitettava oma aikansa. Haluan saada ne kirjat kansiin. Se on varmaa asia. Enkä usko lopettavani kirjoittamista niidenkään jälkeen. En edes sen jälkeen, jos ensi syksynä yliopistoon pääsisin. Kirjoittamisesta olen aina haaveillut ja tykännyt. Matkalla on vaan lannistanut, kun kirjoitustaitoani on kommentoitu negatiivisesti. Viimeisin kommentti tuli lukiomme äidinkielen opettajalta, joka kehotti myös menemään lukitutkimuksiin. En näe siinä mitään järkeä, koska mitä se hyödyttää, että tietäisin olevani lukihäiriöinen. Jotkut saa siitä apua, mutta itse varmaankin lannistuisin, koska silloin ainakin tajuaisin, ettei kirjoittaminen tule ikinä sujumaan. 

Olen siis ihminen. En ole supermamma. Nytkin mieluummin menisin nukkumaan,mutta pakko tässä elämässä on toimia. Näin on mennyt koko elämäni ja niin se tulee menemään varmasti aina. Välillä väsymys yllättää, silloin nukutaan, sitten purraan taas hammasta ja jatketaan.